Kysyvä tieltä eksyy

Forjaamo3Kiinalaisten kasvojen kadottamisen pelko näkyy arkipäivän käytöksessä esimerkiksi siinä, ettei neuvoa kysyvälle oikein kehdata sanoa, ”en tiedä”, vaan ohjeita jaetaan kovin pätevän oloisesti vaikkei asiasta olisi hajuakaan. Tässä esimerkkitarina siitä, miten vaikeaa näiden neuvojien avulla on löytää perille oikeaan osoitteeseen.

Kiinalainen dvd-soitin hajosi muutaman käyttökerran jälkeen. Vuokrasimme auton ja ajoimme Metro-kauppaan palauttamaan tuotetta. Infotiskiltä saimme ohjeen viedä laiteen takuuhuoltoon korjausliikeeseen, joka sijaitsi Pohjois-Hanzhoussa.  Saimme osoitteen paperille kirjoitettuna (mutta tietenkin vain kiinalaisilla merkeillä). Varmuuden vuoksi kysyimme parilta taloyhtiömme vartijalta, olimmeko ymmärtäneet oiken ja samaa kadun nimeä he hokivat, minkä olimme kaupassa olleet kuulevinamme.

Seuraavana aamuna ajoimme 20 minuutin matkan lapussa mainitulle kadulle ja löysimme etsimämme talon numero 104, mutta koska katu oli yksisuuntainen, emme saaneet tehtyä u-käännöstä vaan etsimme parkkipaikkaa sivukujilta. Neljän korttelin päästä sellainen löytyikin.

Sitten ei kun laite kainaloon ja kohti liikettä. Löysin suoraan rakennukseen, jonka päällä oli numero 104. Liikkeessä näkyi olevan myynnissä paljon kännyköitä ja muuta pikkuelektroniikkaa. Yksi asiakkaista osasi englantia ja kertoi minun  olevan väärässä paikassa. Hän neuvoi menemään kadun toiselle puolelle ja sieltä eteenpäin pikkukujaa pitkin. Katsoin epäilevästi neuvojaa ja sitten taas hämärää pikkukujaa, jonka varrella ei näyttänyt olevan liikkeen liikettä. ”Onko paikka kaukana?”, kysyin, sillä aloin epäillä, ettei neuvojallani ollut hajuakaan, mihin oikeasti piti mennä. Kiinalaiset kun ovat niin ystävällisiä, että neuvovat yleensä, vaikkeivät mitään asiasta tietäisikään. ”On, kaukana on.” Ahaa. ”Kuinka kaukana?”

No, ei kun kadun yli ja siellä olevalle lehtikioskille. Lehtikioskin setä nyökkäsi heti osoitteen nähdessään ja viittoi menemään vasemmalle ja sen jälkeen oikealle. Ei siis sinne pimeälle pikkukujalle päinkään. Kohti vasenta siis, kunnes oikealle menevä kuja osoittautui taas epäilyttävän pienen näköiseksi kaduksi. Näin sadan metrin päässä edessäni moottoripyöräpoliisin ja kipitin hänen luokseen kysymään tietä. Poliisi katseli lappua pitkään ja vaikutti siltä, ettei hänkään tiennyt oikeaa suuntaa. Hänen oli kai kuitenkin sanottava jotain auktoriteetin säilyttääkseen ja niinpä hän viittoi minua palaamaan takaisin suuntaan, josta olin tullut. Ja minun oli tietenkin kiltisti loikittava ainakin jonkun matkaa sinne suuntaan, jotta poliisisetä ei olisi menettänyt kasvojaan.

Pysähdyin toiselle kioskille ja kysyin nuorelta myyjättäreltä tietä. ”En tiedä.” Aah – ensimmäinen ihminen, joka kehtasi tunnustaa tietämättömyytensä. Kioskin vieressä päivysti kolme rakennusmiestä haalareineen ja kypärineen ja päätin näyttää heillekin lappua. Rakennusmiehet tuskin olivat lähiseudulta kotoisin, mutta vaikuttivat asiastani kiinnostuneilta, joten annoin heidänkin yrittää.

Yksi miehistä lähtikin saattelemaan minua juuri sille pimeälle kujalle, jonka suuntaan lehtikioskin pitäjäkin oli viittelöinyt. Tulimme kerrostalojen keskelle. Joka puolella roikkui pyykkejä ja porttikongien koppien vartijat tuijottivat minua. Pian rakennusmies katoasi yhteen porttikongeista ja jutteli siellä istuvan vanhemman rouvashenkilön kanssa. Mummo sanoi paikan olevan lähellä. Minun piti vain mennä talon pihan läpi toiselle portille ja siellä etsimäni paikka oli. Kiittelin rakennusmiestä ja lähdin itsekseni loikkimaan pihan poikki.

Tulin toiselle portille, mutta siellä ei ollut kerrassaan mitään korjausliikkeen näköistä. Oli kaksi rappukäytävää, jotka näyttivät vievän asuintaloihin, mutta ei mitään näyteikkunaa, kylttiä tai muutakaan vinkkiä oikeasta paikasta. Menin portin läpi ja kysyin kahdelta naiselta tietä. He totesivat, että osoite lapussa oli sama, kuin rakennus, jonka edessä olin. Naiset kysyivät neuvoa ohikulkevalta mieheltä, joka tuhahti ja lähti lähes kädestäpitäen saattamaan minua oikealla ovelle. Kuinka tuo tollo ulkomaalainen ei yhtä korjaamoa löytänyt, tuntui olevan hänen ajatuksensa. Olisihan tuo tietenkin pitänyt löytää itsekin. Tässä on korjaamoon vievä tie…

Forjaamo

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tässä korjaamon sisäänkäynti:

Forjaamo2

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oven avasi nuori, siististi pukeutunut mies. Näin hänen selkänsä takana laatikoittain samoja soittimia kuin huollettava laitteemme. Olin siis löytänyt oikeaan paikkaan!
Forjaamo3

Kaveri purki soittimemme ja vaihtoi siihen osia toisista laitteista. Puolen tunnin työn jälkeen hän totesi, että yhtä osista ei löytynyt ja laite piti jättää huoltoon. Eli ei kun kotireittiä etsimään ja toivomaan, että korjattu laite vielä jonain päivänä löytäisi meidät.

 

 

 

Share Button