Kuvitusta näytelukuun: Guilin

mummotOlimme saaneet kutsun Markuksen työpaikan järjestämälle virkistäytymismatkalle.

– Neljä päivää kaupunkilomalla Guilinissa! Onpa hienoa päästä tutustumaan ihan toiselle puolelle maata, iloitsin.

– Niin ja meidän tiimistä yksi kaveri on sieltä kotoisin, joten meillä on sitten paikallisopaskin mukana, Markus säesti innostustani.

Matkaa edeltävänä iltana saimme sähköpostiimme kiinankielisen matkaohjelman, jota käännössivuston avulla yritimme selvittää.

– Siis onko tässä yöpymiset kolmessa eri paikassa? Miksi hotellia vaihdetaan joka päivä?

– Ehkä ne ovat vähän eri puolilla kaupunkia.

– Onko siellä jotain opastettuja kierroksia?

– No ei tässä oikein sanota. Tässä pyydetään varaamaan mukaan vaatteita jolla pärjää lämpimässä. Ja jotain, mikä suojaa mahdollisilta veden roiskeilta.

– Tarkoitetaanko sillä sateenvarjoja vai olemmeko menossa vesille?

– Kiinalaisethan on tosi huonoja uimaan. Ehkä ne vähän pelkää vettä. Varmaan joku tuulitakki riittää. Mutta sitten tässä puhutaan jotain taskulampunkin mukaan ottamisesta.

– Täh? Miksi ihmeessä?

Olimme hämillämme.

Lähdimme kotoa matkaan kahdeksalta aamulla. Edessä oli kahden tunnin lento Guiliniin. Meille kerrottiin perillä odottavista sokeritoppavuorista. Silmiemme edessä heiluteltiin 20 yanin seteliä, johon vuoret oli kuvattu. Seurueemme kaivoi repuistaan esille niljakkaita evässieniä. Me tyydyimme lentoyhtiön tarjoamaan minimaaliseen pähkinäpussiin.

Kentällä meidät ohjattiin suoraan bussiin. Lentokentän ympärystä ei vielä paljastanut mitään siitä, millaisiin maisemiin olimme laskeutuneet. Odotin innoissani uudessa kaupungissa kärryttelyä, aivan erilaisia maisemia.

– Kauanko ajomatka kestää?

– Ehkä noin kolme–neljä tuntia. Mutta pysähdymme lounaalle ehkä noin puolen tunnin päästä.

Olin yllättynyt matkan pituudesta, mietin miksi lentokenttä oli sijoitettu niin kauas kaupungista. Lapsilla alkoi pian olla nälkä.

Tunnin päästä pysähdyimme huoltoasemalle, jossa oli myynnissä vettä ja bensaa. Lounaspaikkaa, kauppaa tai kioskia ei löytynyt. Piha-aidan vieressä päivysti hedelmäkauppias, joten meidän oli tyytyminen lounaan sijasta satsumiin. Seurueemme kiinalaisjäsenet olivat selvästikin osanneet varautua matkaan meitä paremmin. He kaivoivat esiin muovikassikaupalla omia eväitään. Suut mässyttivät ja sylkivät ympäriinsä sen, mikä ei syötäväksi kelvannut. Maria könysi bussin lattialla ja tunki suuhunsa jokaisen löytämänsä murun. Pähkinänkuoria, hedelmän siemeniä ja muuta tutkittavaa. Jouduin pitämään Mariaa sylissä puoliväkisin ja hän rimpuili selkä kaarella vastaan. Tuskan hiki kostutti niskaani.

Bussin etuosassa matkaajat vuorotellen tarttuivat mikrofoniin ja lauloivat epävireisesti mielilaulujaan toisten viihdyttämiseksi. Joona intoutui osallistumaan esitykseen. Hän lauloi ja lauloi, eikä ymmärtänyt, miksi vuoro oli annettava seuraavalle kyvylle. Neljän aikaan bussi pysähtyi, hyytyneet laulajat  ja tavarat purettiin parkkipaikalle. Levikkeelle, joka oli jossain keskellä metsätietä. Viereemme oli parkkeerattuna kymmeniä busseja.

Siinä seisoskelimme, eikä mitään näyttänyt tapahtuvan.

– Ööh, mitä odotamme?, kysyin Li Wei Weiltä.

– Porukkamme keskustelee siitä, menemmekö bussilla vai kävellen hotellille.

En voinut ymmärtää, miksei tilausajobussimme ollut voinut viedä meitä suoraan hotellille. Katsoin rinkkaa, kahta reppua, putkikassia, matkasänkyä, rattaita ja kahta kurakossa juoksevaa muksua.

– Me emme ainakaan taida kävellä.

mummotSiirryimme kahteen pikkubussiin ja jatkoimme mutkittelevaa vuoristotietä noin puolen tunnin matkan. Kun hyppäsimme bussista ulos, kimppuumme hyökkäsi lauma ryppyisiä hampaattomia mummoja. Heidän käsivarsiaan peittivät punotut värikkäät rannerenkaat. Päässään heillä oli turbaanin näköiset päähineet ja nilkoissa säärystimet. Kädet ojentuivat meitä kohti yrittäen myydä postikortteja ja helyjä. Lisäksi naiset ihan väkisin olivat ottamassa laukkujamme ja tarjoutumassa kantajiksi. Estelimme aikamme ja selitimme, ettemme edes tienneet, minne olimme menossa. Porukka kävi taas jotain neuvottelua ja odottelimme, että joku kertoisi, mitä seuraavaksi piti tehdä.

– Nyt kävelemme hotellille, Li Wei Wei tulkkasi.

– Onko sinne pitkä matka?

– Noin tunti.

– Pilailetko?

– En, en.

– Pääseekö sinne kärryillä vai onko matkalla portaita?

– Matkalla on paljon kiviportaita. Teidän kannattaa palkata kantajat.

 

Guilinportaat2Ja niin lähdimme matkaan. Lapset ja matkatavarat pakattiin kantokoreihin, joita vuoristolaismummot kiikuttivat selissään. Kuljimme läpi pienen kylän. Nousimme kivestä ja savesta koottua kapeaa polkua pitkin riisinviljelysrinteille. Ympärillämme oli matalaa vihreää kasvustoa ja kosteita peltoalueita. Ilma oli kostea ja sumuinen.

Guilinportaat

– Tässä polku haarautuu. Voitte valita, menettekö suoraan hotellille vai kierrättekö maisemareitin kautta. Se kestää ehkä kolme tuntia.

– Suoraan hotellille, kiitos.

 

Parikymmentä minuuttia rinteen reunaa mutkitellen myötäileviä kiviportaita noustuamme pidimme tauon.

– Kauanko tauko kestää?

– En tiedä.

Hörpin kärsimättömänä vesipullostani. Halusin jatkaa matkaa ja päästä vihdoin perille.Guilinoportaat3

 

 

GuilinjuomataukoGuilinportaat4Vartin päästä tulimme lupaavan näköiselle ravintolalle, jonka edustalla oli terassikin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

– Emme ole vielä perillä. Tämä on puolimatka.

Vartti lisää ja taas tauko. Olin aivan puhki. Riisuin neuleen, join vesipullon tyhjäksi, istuin kivirapuilla ja mietin, miten olisin saanut jalkani nousemaan portaita vielä seuraavan etapin.

– Hotelli näkyy tuolla.

Katsoin kauas ylös rinteelle. Selvä, kohde oli nyt ainakin näköpiirissä. Lähdin seuraamaan kantajamummon siteillä vahvistettuja sääriä. Kivet portaissa muuttuivat kosteammiksi.

Guilinportaat5

 

 

 

Guilinportaat6

 

 

Guilinportaat7

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lopulta pääsimme perille hotellille, joka oli oikeastaan vuoristomaja. Satoi vettä ja pimeä vyöryi vuorten päälle. Juuri ennen päivän päättymistä ehdin nähdä hotellin ympärillä jyrkillä rinteillä pengerrettyinä laskeutuneet riisiviljelmät. 1 000 metriä merenpinnan yläpuolella söimme nälkäisinä ja väsyksissä riisiä ja kasviksia. Kiipesimme lopen uupuneina yläkertaan pieneen huoneeseemme. Uniasentoon vääntäytyessämme huomasimme, että Joonan rakas unikaveri, pehmo-orava, oli kadonnut päivän aikana. Silitin itkuista poikaa, yritin lohduttaa lupauksella etsiä oravaa seuraavana päivänä. Itkuinen uni tuli lopulta vuori-ilmaa hengittäessä.

Aamulla satoi edelleen vettä. Kuudelta oveemme koputettiin.

– Tuletteko mukaan?

– Minne?

– Täällä kuuluu mennä katsomaan auringonnousua vuoren ulokkeelle.

Markus kömpi seurueen mukaan, minä jäin nukkuvien lasten seuraksi. Tunnin päästä hän palasi.

– Ei siellä mitään nähnyt. Ihan älytön sumu.

Guilinsumu

Aamupalapöytään mennessämme kurkkasin ovesta ulos. Vuoripolut mutaantuivat ja sumu peitti näkyvistä maisemat. Tajusin, etten voisi päästää hetkeksikään irti lapsista tai he putoaisivat vuoren rinteiltä. Niinpä ihailimme näkymien sijasta paikallisten naisten käsityötaitoja, kun he kirjoivat kankaita ja matkamuistopussukoita. Lapset juoksivat pienellä aidatulla alueella koirien ja kanojen perässä. Sitten pakkasimme tavaramme, nostimme lapset kantokoreihin ja lähdimme matkalle takaisin kohti laaksoa.

Guilinnaiset

korissa

Guilinaasi

 

 

 

 

 

 

 

 

Lapset nukkuivat keinuvassa kyydissään sylinterin muotoisissa punotuissa koreissa. Kävellessämme kipein jaloin rinteitä alas, vastaamme kiipesi paljasjalkaisia maanviljelijöitä taluttaen aaseja lautakuormien kanssa pitkin jyrkkiä portaita. Tajusin, miten kovan työn takana oli jokaisen nauttimamme ruoan ja jokaisen käyttämämme tarvikkeen saaminen ylös majalle. Laskeutuessamme ehdin ajatella, että kaikesta hulluudestaan huolimatta, tämä oli yksi niitä paikkoja maailmassa, jonne en olisi koskaan osannut itse tulla. Mietin, miten hyvä oli, että vielä komennuksemme lopuksi olin päässyt käymään tällä vuorella. Näin, että tälläkin, monin paikoin saastuneella maalla, oli omat keuhkonsa. Alueet, joilla oli koskematonta luontoa, aarniometsää ja kirkasta vuoristopuroa.

Guilinunet

Guilinmummo2

Guilinkoirat

Li Wei Wei asteli perässäni ja sanoi:

– Tällainen oli se kylä, johon sisareni silloin piiloutui.

Vaikenin, en tiennyt, odotettiinko minun sanovan jotain.

– Tällaisia ovat rinteet, joilla hän teetä keräsi ja säästi saadakseen Pikku Wangin kotiinsa.

Katsoin koreissa keikkuvia lapsiani ja pelkäsin, että onneni oli Li Wei Weille liikaa.

 

Share Button