Välitilinpäätös

HelikiinassaNoin vuoden Kiinassa asuttuani kirjoitin tekstipätkän, jossa pyrin summaamaan sen hetkisiä tuntemuksiani. Olen onnellinen siitä, että tuon tekstin ylös kirjotin. Se kokosi niin hyvin sen hetken tunnelman.

Ulkomailla asuvalta kysytään tietenkin, miten vieraalla maalla on tullut viihdyttyä. Mistä tykkää ja mistä ei. Minun on ollut erittäin vaikeata vastata näihin kyselyihin riittävät lyhyesti ja kohteliaasti. ”Kiitos, oikein hyvin olen viihtynyt”, ei vain suostu tulemaan suustani. Nyt yritän vastata rehellisesti. 

Luulin tänne lähtiessäni omaavani monia taitoja, joista olisi hyötyä uuteen kulttuuriin tutustuessa. Puhun ymmärrettävästi neljää kieltä ja olen nopea oppimaan. Olen avoimen kiinnostunut muista ihmisistä ja otan mielelläni asioista selvää. Harmi vain, että tunne ei ole aina molemminpuolinen. Suomalaiseksi olen liian päällekäyvä ja kiinalaisten mielestä kielitaidoton ulkomaalaisen vaimo.

Olen tyytyväinen siitä, että olen oppinut muutaman sanan kiinaa. Osaan tinkiä ja neuvoa taksikuskia ajamaan haluamaani suuntaan. Kerron sujuvasti lasteni iät, kotimaan ja välttelen tulotasoamme koskevat kysymykset.  Osaan teettää räätälillä vaatteet ja tilata ravintolassa laskun. Mutta se ei vain oiken riitä. Tällä kielitaidolla en pysty rakentamaan ystävyyttä.

Komennukselle lähtö antoi lapsillemme mahdollisuuden olla kotona. Pidin kyllä tarhan puuhasteluista, pihaleikeistä ja ammattitaitoisista hoitajista. Mutta siirtyminen pienten ryhmästä isompien puolelle jättimäiseen ryhmään oli mielestäni aika rajua. En itsekään haluaisi moisessa melussa päivääni viettää. Jotain rajaa ryhmäkokoihin! Olin siis onnellinen siitä, että lapset voivat rauhassa rakentaa sisarussuhdettaan ja saavat varhaislapsuudessa sellaisen turvallisuudentunteen, joka kantaa pitkälle.

En tiennyt kuitenkaan, että kotona olo tarkoittaa myös eristyneisyyttä. Arjen kulkeminen on hankalaa. Taksia on välillä mahdoton saada, autoissa ei ole turvavöitä ja liikenne on kaoottinen. Tilausauton saa toki halutessaan, mutta silloin ei voi olla kovin spontaani, vaan menot pitää suunnitella etukäteen. Ihmisten ilmoilla liikkuessamme lapset eivät saa olla rauhassa. Heitä kuvataan, kosketellaan, nostetaan syliin – koko ajan. Nukkuvan lapsen korvan juureen tullaan huutamaan ja käteen tungetaan milloin mitäkin suuhun pantavaa. Yksityisyys – mitä se on?

Täällä olemme oppineet, miltä tuntuu olla erilainen. Se, jota tuijotetaan. Uskon, että lapsistamme kasvaa tämän kokemuksen anneilla suvaitsevia ja erilaisuutta luontevasti kohtaavia. He ovat saaneet myös nähdä, että vaikka ei olisi yhteistä kieltä, eri tilanteista voi selvitä ja apua pyytää vastaantulijoilta tavalla tai toisella. Ilokseni näen onnelliset ja rohkeat pienet maailmanmatkaajat vierelläni.

Välillä olemme paenneet kiinalaisuutta muihin maihin. Se onkin yksi komennuselämän herkuista. Olen käynyt paikoissa, joihin en varmaan koskaan olisi Suomesta tullut lähteneeksi. Yhtenä aamuna seisoin parvekkeella katsomassa auringonnousua ja mietin, että olen nähnyt paikkoja tarpeeksi yhden ihmisen elämään. Ei minulla ole enää mitään hinkua ja pakkoa päästä mihinkään (ainakaan ennen ensimmäistä Suomen räntäkeliä ja pimeyttä).

Idylliset mielikuvat expat-perheiden sosiaalisesta verkostosta ovat osoittautuneet osin todeksi. Olemme tavanneet auttavaisia ihmisiä ja neuvoja saa aina, jos on hukassa. Tietää, että tosipaikan tullen on ihmisiä, joihin voi luottaa. Mutta on ulkomailla pienessä piirissä olemisella toinenkin puolensa. Väkisinkin on niin, että kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, kemiat eivät vain sovi yhteen ja naama ärsyttää. Minä olen oikein ärsyttämisen mestari, kun tykkään laukoa mielipiteitäni ja purkaa mieltäni suoraan enempiä ajattelematta. Olen työssäni tottunut siihen, että asioista ei koskaan voi olla samaa mieltä kaikkien kanssa, eikä se silti tarkoita sitä, ettei voisi säilyttää asiallisia välejä ja keskustella avoimesti.

Täällä en ole kenenkään alainen Minulla on mahdollisuus herätä auringonnousuun tai useimmiten ”äiti, äiti” kutsuun. Asemani on kadehdittava – ei työtä, pelkkää vapaata. Niinpä niin. Jos olisin lapseton, viettäisin päiväni pyöräillen, opiskellen, edullisissa hierontapaikoissa itseäni hemmotellen. Kuvittelin jopa vapaani aikana kirjoittavani kirjan tai pari. Olen nyt tajunnut, että ei minulla olekaan niin paljon sanottavaa, kuin kuvittelin olevan.

Pienten lasten äitinä olen ollut sidoksissa kotiin todella ahdistavan paljon. Kaipaamme kavereita ja suomenkielistä hoitoapua. Nyt olen kuitenkin hyväksynyt asian ja mieltänyt homman niin, että minulla on täällä tasan yksi tehtävä: pitää itseni ja perheen hyvinvoinnista huolta. Sen on minun työni nyt.

Koen kuitenkin ahdistavaksi sen, että on myös paljon isoja pelottavia asioita, joihin en pysty vaikuttamaan. Vaikka maanjäristys vuosi sitten tapahtui kaukana meistä, olen herännyt keskellä yötä pamaukseen ja miettinyt, mitä tekisin, jos oma koti tärisisi. Olen nähnyt jonkun sortin taifuunin, joka kävi sen verran lähellä, että taloyhtiön terassikalusteet lensivät. Kaipaan raikasta ilmaa, välillä tuntuu kuin eläisin parkkihallissa. Tiedän, että jos lapsilleni sattuisi jokin tapaturma, meidän pitäisi ajaa 180 kilometrin matka Shanghaihin kaoottisessa liikenteessä. Vastuu tuntuu suurelta kantaa.

Tajuan, että täällä ovat tietyt asiat myös paremmalla tolalla kuin Suomessa. Esimerkiksi ryöstöjä ja humalassa riehumista tapahtuu varmasti vähemmän kuin Euroopassa.  Kylät ovat eläviä, ihmiset puuhaavat yhdessä.  Kauppaan saa mennä pyjama päällä ja käsiä sopii heilutella ympäriinsä missä ja milloin vain. Muistaisinpa itsekin, että bussipysäkillä ei ole pakko tönöttää liikkumattomana, vaan ajan voi käyttää vaikkapa jumppaamiseen.

Parasta kaikessa? Se, että olen oppinut tuntemaan itseäni. Minä palaan täältä tyytyväisenä elämääni.

 

Share Button