Auttaminen on vaikeaa

Flickr_Neal FowlerHuomasin tänään lanseerattavan uuden ”Hiljaiset” -palvelun ideoinnin. Mielestäni on loistavaa, että ideoita auttamisen tavoille kerätään avoimesti eri näkökulmia edustavilta tahoilta. Aloite sai minutkin osallistumaan ja pohtimaan, miksi auttaminen tuntuu niin vaikealta.

 

Kuva: Flickr / Neal Fowler

 

“Kiinnostavatko eläinten oikeudet?” feissari Kampin edessä ahdistelee. “Joo, teette hyvää työtä, mutta mä olen jo mukana toisessa järjestössä”, mumisen vältellen vastaukseksi.

Työpuhelimeeni soittaa jo kolmas lasten liikenneturvallisuutta yrityslahjoituksilla edistävä järjestö. Jokaiselle sairaustyypille on oma tukijärjestönsä ja sitten vielä niiden sairastuneiden omaisten ja vanhempien yhdistys. Kuinka voisin laittaa eläinoikeudet edelle ihmisoikeuksia, nälkää näkeviä, pelkääviä tai palelevia lapsia, sukupuuttoon kuolevia Saimaan norppia. Koulujen huumevalistustyötä pitäisi tukea huumevalistusbussilla, valistuslehdellä, tullikoirien kouluvierailuilla, tukipuhelimella…lista on loputon. Onko järkevää perustaa aina uutta vai voisiko tukea jotain jo olevaa?

Kauppakeskuksessa keräyslippaan kanssa seisoo jotain tuntematonta kirjainyhdistelmää edustava mies. Hän kerää rahaa Afrikan köyhille. Mistä tiedän huijataanko minua? Entä jos rahat menevätkin järjestöpomon loma-asunnon hankintaan. Entä jos tulipalossa tavaransa menettänyttä perhettä ei olekaan vaan kerääjän sukulaistyttö vain sattuu toivomaan My Little Ponya? Pitäisikö minun auttajana kyetä penkomaan järjestöjen taustat ja tilisiirrot vai valita luottavainen asenne ja loikata mukaan? Kyynisyydellä maailmaa ennenkään ole pelastettu. Toisaalta hyväuskoisuudesta on moni hullu hyötynyt.

Päätän rahan antamisen sijasta itse lähteä auttamaan. Kouluttaudun ystäväksi. Minulle neuvotaan: kohtaa autettava julkisella paikalla, sovi tapaamiset välityspalvelun kautta, älä anna henkilökohtaisia yhteystietojasi. Ensimmäinen tapaaminen on autettavan kotona. Paikalla ovat myös tulkki ja avustusjärjestön edustaja. Sovimme tapaavamme viikottain kävelylenkin merkeissä. Pian meillä loppuu kävelylenkeillä puhuttava. Yhteinen sanvarasto on niin pieni. Ystäväni tarvitsee apua kaupasta ruoan valitsemiseen, työpaikan etsimiseen. Tapaamispaikkojen ja -aikojen sopiminen kännykkänumerot vaihtamalla on helpompaa kuin välityspalveluun soittaminen.

Kai autettavaankin pitää pystyä luottamaan. Ja olenhan jo ehtinyt kertoa itsestäni enemmän kuin piti. Kuinka minä voisin kohdata ihmisen, pysyen itse jotenkin persoonattomana? Miten minä pitäisin piilossa pienet lapseni, työni, mistä minä ilman niitä aiheita puhuisin? Ja silti arveluttaa. Entä jos autettavani onkin hullu, jää roikkumaan tai vainoaa perhettäni?

Autettavani muuttaa toiseen kaupunkiin. Hän toivoo yhteyden säilyvän, lähettää minulle ja lapsille itse tekemiään joulupaketteja. Minulla on työ, lapset, yrittäjyys, ruuhkavuodet pahimmillaan. Omaa isoäitiäni olen ehtinyt tapaamaan viimeksi viime jouluna. Ilmoitan ystävävälityspalveluun muutoksen, pyydän heitä etsimään toisen ystävän autettavaa lähempää. Minä voin antaa osan ajastani jollekin toiselle. Vuoden päästä ystäväpalvelu soittaa tarkastuspuhelunsa, kyselee, mitenkäs ystävän kanssa meneekään. Siis sen, josta kuvittelin jo vuosi sitten “luopuneeni”. Ei tämä nyt oikein toimi. He tarjoavat minulle autettavaksi uskontonsa vuoksi vainottua perhettä, joka haluaisi heti tavata lapseni. Mihin ne yksityisyysperiaatteet unohtuivat? Miten oikeasti voin auttaa silloin kun se itselleni sopii ja irtaantua muutoin?

Tällaisia mietin. Ehkä yhdessä keksimme ratkaisut. Miten auttaa oikein? Olen mukana liikoja lupaamatta ja parhaani yrittäen. Sillä auttaminen on tärkeää.

Ps. Kurkkaa, mistä ”Hiljaiset” ilmiössä on kyse

Share Button