Tätä kirjoitan seuraavaksi

Sharon & Nikki McCutcheon

Jaoin muutamalle lukijalleni huhtikuussa näytetekstejä työn alla olevasta käsikirjoituksesta. Olin poiminut sieltä kolme pätkää, jotka mielestäni toimivat itsenäisinäkin kertomuksina. Suunnitelmissani on tehdä kokonaisuus, joka yllättää alun keveydellään ja toisaalta sillä, mitä pinnan alta sitten löytyykin. Tässä näyte siitä, miten keveästi kaikki voi alkaakaan. Onhan kevät.

Kuva: Flickr/Sharon & Nikki McCutcheon

 

Kaikkien aikojen Vappu

 

Veeran valmistelutohina kantautui tekstareiden läpi innostuksen värinänä.

 

Mä olen niin messissä! Me ollaan ansaittu tää!Kaikkien aikojen vappu.

 

Arvaa miltä tuntuu olla yks ilta vastuussa vaan itsestään? Tai vastuuttomasti mieluummin 😀

 

Meillä oli vappubileita varten asut katsottuina, juomapolitiikka sovittuna ja edessä pelkkiä mahdollisuuksia. Ja nyt Veera jo seisoikin siinä juna-asemalla täydessä iskussa, samanlaisena kuin ennenkin. Silloin kun me kaksi painoimme vielä ilta toisensa perään menemään.

 

‒ Kerro vielä, mikä tää Jenna niinku olikaan?, Veera uteli

‒ Se vastaa meillä tv-lähetysten ihmisten bookkaamisesta. Lähinnähän ne siis on sellasia visailuja ja sinne yleisön hankkimista, mutta kyllä se tuntee tosi paljon näyttelijöitä ja urheilijoitakin, selitin tohkeissani.

‒ Onks ne isot bileet?

‒ En mä tiedä. Mutta kai ne aika isot on, kun säkin mahduit mukaan, vinoilin.

‒ Just joo. Eiks ole hienoa, että mä pääsin?

‒ No on. Mutta tottakai sä pääsit.

‒ Ei se kuule mitenkään tottakai ole. Mutta onneks sattu tulemaan sellanen vauva, joka päätti sitten alkaa juomaan vaan korvikkeita. Ei olis nimittäin kovinkaan kätevää roikottaa sitä tossa tississä mukana.

‒ Jaa, voitaishan me jotenkin naamioida se osaksi sun asua, virnuilin. Ja olis kato varmaan vientiä sulle, kun kulkisit ne paidan napit avoimina koko illan.

‒ Joo, kyllä varmaan. Haluuks sä nähdä mitä mä laitan päälle?

 

Tuntui parhaudelta peilata parhaan ystävän kanssa samasta peilistä. Istua jakkaralla, kun toinen tupersi tukkaani. Kaataa kuplivaa laseihin ja kilistää illan alulle.

‒ Hitsi, sähän olet oikein panostanut, hihkuin Veeran laittautumista seuratessani. – Mistä sä olet tollasen pannan löytänyt? Onks se samaa sarjaa kuin tää mun? Pinkki käy sulle kyllä tosi hyvin.

‒ Kato, kyllä meiltä maaltakin hepeneitä löytyy, Veera naljaili. – Ehditäänks me ottaa vielä yhdet?

‒ Otetaan matkaevääksi. Bileet alkaa!

‒ Ihmeen aikasin ne täällä Hesassa aloittaa biletyksen.

‒ Ehkä niillä on kiire päästä ajoissa baariin jatkoille, kun siellä voi tällasena iltana olla melkoset jonot, yritin järkeillä.

‒ Come on, mennään!

 

~

 

Siiderit kangaskasseissa kilisten nousimme rappuja ylös. Valmiina iskemään kiinni illan antiin. Rehvakasti rimpautin ovikelloa ja kaivoin kassista esille illan emännälle tuliaisiksi ostetun viinitöntsän.

‒ Tadaa!, hihkaisin, kun ovi rapsahti auki.

‒ Oh, sisään vaan arvon vieraat, Jenna lausui ja tuijotti meitä.

Työnsin viinipakkausta häntä kohti.

‒ Tässä on Veera, mun kaveri Jämsästä, esittelin innoissani.

‒ Joo, moi Veera. Mä olen Jenna, ehtoinen emäntämme lausui jotenkin pidättyväisesti.

Mietin, olinko sittenkin unohtanut ilmoittaa Veeran tulosta. Vai olimmeko pölähtäneet paikalle väärään aikaan? Yritin löytää kelloa keittiön seinältä.

‒ Mä vien tän viinin keittiöön. Menkää vaan peremmälle. Muut on jo siellä, Jenna ohjasi hymyillen.

‒ Missä täällä on veski?, Veera kyseli liian monta siideriä matkalla litkineenä.

‒ Tossahan se on. Älä pidä turhaan kiirettä. Anna mulle vähän etumatkaa, niin pääsen valkkaamaan tuolta bileistä parhaan sinkkuseurueen, hihkuin innokkaana.

 

Korkkasin matkalla jo lämmenneen siiderin ja livuin sulavasti kohti bilekeskusta. Olohuoneen oven raossa pysähdyin. Tajusin meidän olevan todella väärässä paikassa. Sohvan nurkkaan asettautunut kaunis vaalea polkkatukkainen nainen kohotti kulmiaan minut nähdessään. Skannasin nopeasti näköpiiriini osuneet vieraat, nostin kättäni tervehdykseksi ja esitin kuin olisin palannut hakemaan vielä jotain eteisestä.

 

Koputin kiivaasti vessan oveen.

‒ Veera, avaa!

‒ Odota nyt vähän! Ei kai sulla nyt niin hätä voi olla.

‒ Kyllä voi. Avaa nyt vaan!, sihisin oven takana.

Tungin itseni sisään ja sujautin oven lukkoon takanani.

‒ Mitä nyt?, Veera kysyi ilmeeni nähtyään.

‒ Ei helvetti. Nää on kaikki täällä jotkut helmikaulanauhat kaulassa ja ylioppilaslakit päässä pönöttämässä. Ei me voida mennä sinne!

‒ Älä nyt höpötä. Tottakai voidaan! Mitä sua nyt jotkut lakit haittaa? Olethan säkin ylioppilas.

‒ Olen olen. Mutta en kai mä nyt se lakki päässä kuleksi kehuskelemassa ja kuvittelemassa, että olisin jotenkin muita parempi. Nää on niin olevinaan!

‒ Sä vaan kuvittelet. Ethän sä ehtiny edes kenenkään kanssa jutteleen. Mennään nyt! Sähän rakastat Helsinkiä!, Veera ryökkyi eteenpäin vastaanottoa arvaamatta. Ja siihen se tälläsi itsensä sen kotelomekkoisen polkkatukan viereen. Pakenin keittiöön.

 

Kuuntelin miten Jennan rakennekynnet napsuivat näppistä vasten hänen ladatessaan koneelta soittolistaa. Huolitellut kiharat hytkyivät kun ulos purskahti lause:

‒ Miks ihmeessä teillä on tollaset asut päällä?.

Ja päälle räkäinen nauru. Sellainen, jota ei voi lopettaa. Kun se yltyy vain pidäteltynä. Toivoin, että Jenna olisi edes pissannut housuihinsa siinä hytkyessään.

‒ Me ollaan menossa tästä vielä toisiin juhliin. Tultiin vaan pikasesti käymään, livautin hätävalheeksi.

‒ Ai, missä ne toiset bileet on? Korkeasaaressa vai?, Jenna kihitti.

 

Katsoin Veeraa, joka oli jumittunut sohvaseurueeseen. Siinä, keskellä tekoripsinaisia, törrötti aito keskisuomalainen vappuporsas. Pinkistä pannasta esiin pistivät suipot korvat. Kun hän nousi ylös, pyllyllä keikkuva saparo jäi roikkumaan alaviistoon. Veera viittoi minut kanssaan vessaan.

 

‒ Ei jumankauta, mitä tyyppejä nää sun kaverit!, Veera puhisi.

‒ Ei ne mitään mun kavereita ole! Ketään niistä ole aikaisemmin nähnyt!

‒ Arvaa mitä se nainen siinä mun vieressä selitti? Se oli löytänyt ihan kaksi viikkoa sitten jonkun “iiiiiihanan” suomenruotsalaisen miehen ja nyt tää muuten aluperin Ilomantsista kotoisin oleva supisuomalainen naikkonen ei meinannut enää ollenkaan osata suomea puhua. Se pyysi kaveriaan tuomaan keittiöstä “särviettejä” ja kyseli, mahtaako “palkongilla” olla liian kylmä.

‒ Just. Kuulostaa tosi kiehtovalta. Mähän sanoin. Meidän on pakko häipyä. En mä kehtaa olla täällä.

‒ Ai sä et kehtaa? Sulla sentään on tollasta siistiä kultakimalletta iholla, Veera kuittaili.

Katsoin hänen pinkiksi pyöröksi punattuja poskiaan ja omaa leijonan harjaksi tupeerattua tukkaani.

‒ Otetaan nää maalit pois naamasta, Veera ratkoi.

‒ Oota, ei me voida vielä! Mä sanoin Jennalle, että me ollaan menossa naamiaisiin.

‒ Ai, ollaanko me?

‒ Mennään nyt ihan ensteks vaan ulos täältä, sanoin asian päättäneenä.

 

~

 

 

Siinä me keinuimme vappuaaton vasta alkaessa poispäin bileistä. Possu ja leijona.

‒ Hitto, ei kai me luovuteta?, kysyin asemaa lähestyessämme.

‒ Ei tää nyt näytä kovinkaan hyvältä meiningiltä. Ei mitään karnevaaliasennetta! Eiks näillä oo mitään aikomusta haahuilla terassilta toiselle? Täähän on kevään avaus!, Veera uhosi. ‒ Ihme hienohelma meininkiä. Mä oon kuule aina inhonnut Helsinkiä! Nää on niin sairaan leuhkia ja itsekeskeisiä ihmisiä. Ei ne tajua mitään elämästä muualla.

‒ Ehkä täällä ei vaan ole tapana pukeutua naamiaisasuihin vappuna. Antaa olla, eiköhän täältäkin voi silti vappuheila löytyä, vinkkailin silmää.

‒ Ai, meinasitko, että tää mun Babe-possu -look iskee suomenruotsalaiseen purjehtijapoikaan?

 

~

 

Peitto tuntui lämpimältä. Ei tehnyt mieli nousta. Mutta oli pakko vilahtaa vessaan. Eteisen viileä lattia ehti herättämään. Yritin vielä huijata itseni jatkamaan unia, mutta Veeran raskas hengitys ei antanut enää tilaa levolleni.

 

Peitto ympärilleni väännettynä täytin vesikattilaa. ‒ Oliks ne tyypit hesalaisia?, Veera kähisi heräillessään.

‒ Ei. Kun ne oli Keravalta.

‒ No niin mä vähän arvelinkin, ettei ne ollut ihan täältä. Nehän oli ihan mukavia tyyppejä.

‒ Jaa, onks Kerava sun mielestä sit jotenkin hohdokas?, lauoin jo kyllästyneenä Helsingin kohtuuttomaan kiusaamiseen. ‒ Eiks siellä oo vaan joku vankila?, jatkoin krapulakiukkuani purkaen.

‒ Vähänks ne oli herrasmiehiä. Saattoi taksille, eikä tunkenut ollenkaan matkaan, Veera jatkoi hehkutusta.

Nostin teemukin käsieni väliin, yritin saada nautinnon puristettua irti sen tuomasta lämmöstä.

‒ Ehkä ne ei ollut kiinnostuneita meistä. Ois kai ne muuten yrittäny, yritin selitellä muka asiasta välittämättä.

Ärsytti. Olinhan minä yrittänyt miellyttää, odottanut edes pientä lupausta läheisyydestä. Olo tuntui torjutulta.

‒ Ai jaa. Miks mä oon sitten yöllä saanut jo kaks tekstaria?, Veera tokaisi.

‒ Annoiks sä sille sun numeron? Mitä se laittaa?

‒ Muun muassa pyytää sun yhteystietoja sille kaverilleen.

Yhtäkkiä olin kepeä, humina päästä siirtyi vatsan kipristelyksi. Tee unohtui pöydän kulmalle jäähtymään. Kaikkien aikojen vappu.

 

 

Share Button