Näyteluvut

Kadotetut kasvot

Tästä tarinasta kolmannes on totta, kolmannes valetta
ja kolmannes vain sitä, etten ymmärrä.

Oli vain tarina, joka täytyi tulla kerrotuksi.

Tämä on tarina Kiinan lapsista ja siitä, mitä tapahtui länsimaalaiselle perheelle, kun miehen tehtäväksi annettiin kahdessa vuodessa siirtää ja opettaa työnsä viidelle kiinalaiselle.

 

Kun matka ei ala niin kuin suunniteltiin

Minulla on suunnitelmat A, B ja C – aina ja joka tilanteessa.
Ollakseen spontaani, täytyy olla varautunut kaikkeen.

Matkan asunnolle piti kestää noin kaksikymmentä minuuttia. Olimme ajaneet yli puoli tuntia ja minua alkoi ärsyttää. Kuski selvästikin kaarteli ympyrää ja kusetti meiltä lisämaksua. Käskin etupenkillä istuvaa Markusta näyttämään uudelleen osoitelappua ja huidoin sitä kohti määrätietoisesti. Kuski veti ajopelin tien sivuun ja sohi lappua tarmokkaasti ennen kuin jatkoi hermostuneen oloisena matkaa. Mietin, miten ihmeessä ehtisin enää väsyneille lapsille iltapalaa kasaamaan ja kotia nukkumakuntoon laittamaan. Hengitin syvään tunkkaista ilmaa ja pistin silmät hetkeksi kiinni.

~

Auto ajoi pimeydessä. Havahduin ajatuksistani siihen, että tien vierus oli aivan autio. Olimme ajautuneet kauemmaksi keskustasta. Missä ihmeessä olimme? Kaduilla ei näkynyt ihmisiä, vain rakennustyömaita ja yksittäisiä aution näköisiä rakennuksia. Katuvalot ja tien päällystys loppuvat. Sillä hetkellä, kun ymmärsin näkeväni vain päättyvän tien ja pimeän teollisuusalueen halleineen, en halunnut mitään muuta kuin pois auton kyydistä.

Näin kuorma-autoon nojailevan miehen ja viidakkoveitsen. Pelko ja järki iskivät samalla iskulla. En voinut muuta kuin kaapata lapset kainalooni ja sanoa: – Äitiä pelottaa nyt pikkaisen.

Kävin läpi, miten tyhmiä olimmekaan olleet hypätessämme ison pankin edustalta taksin kyytiin matkatavaroidemme kanssa. Jo pelkät laukut sisältöineen olivat monelle riittävä syy tappamiseen. Pidin kiinni kauniista lapsistani, tiedostin typerän rahasumman käsilaukussani. Kuljettaja pysäytti auton ja loikkasi kuorma-auton luo. Vilkuilin ympärillemme, etsin pakoreittiä ja tajusin, että oli ihan turha kuvitella juoksevansa autiolla parkkialueella mihinkään. Jos johonkin olisin uskonut, olisin rukoillut. Mutta kun en uskonut, odotin ja koetin peittää kauhuni lapsilta.

Elämät kauppatavarana

Vuorten keskellä, vihreän virran yläjuoksulla vanhus talutti aasia. Vuoristopolun leventyessä tasanteeksi hän pysähtyi ja sitoi lautakuormaa kuljettavan eläimen kiinni karheaan puun oksaan. Vanhus kääri sätkän ja käveli uteliaisuutensa johdattamana kuin sattumalta läheisen rakennuksen portille. Ikään kuin ei olisi tiennyt.

Xiao Ling, Pieni Lilja, pilkkoi kasviksia piilossa sisäpihan muurien varjossa. Tyttö oli kietaissut pitkät mustat hiuksensa kiiltäväksi palmikoksi. Pienillä lapsen käsillään hän kaatoi riisinjyvien päälle lorauksen vettä ja näytti olevan ajatuksissaan jossain muualla.Sormet hämmensivät riisiä, pyörittivät ympyrää. Pian Pieni Lilja kaatoi huuhtomisveden pikkuruiselle kasvimaalleen. Silloin hän tunsi vihlaisun, puukoniskun sisuksissaan. Lämmin noro valui hänen jaloilleen.

Vanhus syöksyi pihaan tietäen, ettei hänen olisi pitänyt olla täällä. Säikähtäneenä hän kätki kauhunsa, hämmennyksensä ja tietämättömyytensä ohjeryöppyyn:

– Teidän ei olisi pitänyt tulla tänne! Typerä ystävänne ei ehdi koskaan ansaita tarpeeksi – saatte nyt sen, mitä ansaitsette!

Xiao Ling ei vastannut, ei enää edes vaikeroinut. Vanhus luovutti, kiiruhti aasinsa luo ja työnsi lautakasan rinteeseen. Hän asetti huovan aasin selkään ja nosti tytön lastiksi. Kietoi köyden Pikku Liljan ympäri ja käski ratsun matkaan. Alas askelmia riisipeltojen keskellä. Paljasjalkaiset naiset tuijottivat parivaljakkoa ja huusivat paheksuen. Kätkien omat vanhat tekonsa tarkoin; itsensä viisaammiksi kälättäen.

– Yksi avioliitto, yksi lapsi – niin se laki on.

– Eikä heillä ole edes lupaa avioliittoon!

– Tyttöhän on vasta viisitoista…

– Missä poika nyt on?

– Palasi kaupunkiin. Sanoi tädilleni, että yrittää hankkia rahaa lupiin. Tuleekohan vai eiköhän tule takaisin? Sanopa!

– Minne mies oikein vie häntä?

Laakson kylässä kauppamiehet kävivät hakemassa satoa kaupungin kaduille myytäväksi. Wang löysi avolava-auton, jonka kuljettaja suostui ottamaan heidät kyytiin maksua vastaan. Xiao Ling säpsähti ja vaikeroi:

– Kiltti, vie minut äidin luo, hän tietää, mitä tehdä.

– En voi. Teidän on mentävä lääkäriin.

– En halua lääkäriin! Voin mennä äidin luo.

– Terveytenne ei ole hyvä. Ette voi olla enää piilossa.

– En voi mennä kaupunkiin! Ettekö tajua?

– Tajuan. Tekin tiedätte, mikä on oikein.

Auto rojahti liikkeelle ja keikutti tuskaiset matkalaiset levottomiin uniin.

Pieni Lilja makasi tuskanhiki otsalle jäähtyneenä ja nöyryytettynä makuualustalla jalat levitettyinä. Lääkäri vaikutti turhautuneelta, kaiken tämän jo liian monta kertaa ennenkin nähneeltä.

– Raskaus on jo pitkällä. Aborttia ei voida enää tehdä.

Pieni Lilja kuuli. “Aborttia ei voida tehdä”.

– Lapsi täytyy synnyttää, muuta vaihtoehtoa ei ole.

Xiao Ling oli niin helpottunut. Kun rakas Dao Jiang palaisi, hän saisi yllätyksekseen pitää lasta sylissään. Hänestä tulisi ylpeä isä!

– Joudutte maksamaan synnytyksestä. Ette ole naimisissa, eikä teillä ole lupaa lapseen. Sakkomaksunne tulee olemaan suuri. Ette taida pystyä maksamaan sitä?

– Dao Jiang on kaupungissa, hän saa pian palkan!, Pikku Lilja huudahti.

– Teillä ei siis ole rahaa. Olette kuitenkin onnekas. Lapsi on poika, joten saatte siitä 7 000 yuania.

Xiao Ling kuuli, ei suostunut ymmärtämään. Hän oli ollut piilossa riittävän pitkään!

Pieni Lilja, rakkaansa kainaloon käpertyneenä. Rekisteriin merkittynä. Yhden lapsen synnyttäneenä, oikeutensa käyttäneenä. Ei enää koskaan äitinä.

Salilla

Lähdin etsimään itseäni taloyhtiön kuntosalilta. Astuin pieneen ja tyylikkääseen pukuhuoneeseen. Toisella seinustalla oli parikymmentä puista kaapinovea ja toisella isot peilit, kaksi valtavaa pyörivää lepotuolia, pöydällä vanupuikot, nenäliinat ja hiustenkuivaimet sekä vesiautomaatti. Pukukaappien edustalla penkin päässä oli valmiina pino puhtaita valkeita pyyhkeitä. Siivoojan asuun pukeutunut naishenkilö katseli minua hämmentyneenä suihkuhuoneen ovelta. Havainnoin lähelläni olevan kiinalaisnaisen kietoneen pyyhkeen ympärilleen ja toisen hiuksiinsa, joten oletin niiden olevan salin asiakkaiden vapaassa käytössä. Nappasin yhden pyyhkeen itselleni ja siivooja nyökytteli tyytyväisenä.

Avasin pukukaapin ja löysin sen sisältä muoviset vaaleanpunaiset rantasandaalit. Kurkkasin varmuuden vuoksi viereiseenkin kaappiin ja siellä oli aivan samanlaiset jalkineet. Ilmeisesti ne olivat siis kuntosalin asiakkailleen tarjoamat suihkujalkineet. Vedin omat tennarini jalkaan ja salikamppeeni niskaan kiireesti, pukuhuoneen ayin tuijottaessa minua todella kiinnostuneena. Yritin täyttää vesipulloani. Toisesta painikkeesta vesiautomaatti puski ulos höyryävän kuumaa ja toisesta lämpötilaltaan haaleaa teetä muistuttavaa vettä. Olin turhaan kuvitellut, että raikas vesi maistuisi kiinalaisille edes liikunnan yhteydessä.

Saliin astuessani huomasin olevani täysin ylivarusteltu. Muut salin käyttäjät olivat pukeutuneet pyjamiin ja oloasuihin. Salikenkäni, trikooni, vesipulloni ja treenipaitani näyttivät varmasti turpean kehoni yllä naurettavilta. Onneksi kukaan ei sentään nähnyt paitani alla piileskellyttä sykemittaria.

Salin personal trainerit liikkuivat asiakkaiden parissa ja ryntäsivät yli-innokkaina ohjaamaan liikkeiden teossa. Yksi heistä kiisi luokseni ja yritti selittää, että jokaisen punttiliikkeen jälkeen pitäisi tehdä äärimmäinen vastaliike voimakkaan venytyksen muodossa. Kaveri väänsi väkisin kättäni selän taa ja kun en tahtonut lämmetä ajatukselle, hän alkoi hieroa hartioitani. Äh, olisin halunnut treenata ihan rauhassa omalla tavallani.

Onneksi kännykkä trainerin pöydällä alkoi juuri silloin piristä. Kaveri pahoitteli ja juoksi vastaamaan. Tervehdysten jälkeen hän kipitti viemään puhelimen naiselle, joka käveli juoksumatolla. Sitten pöydällä soi toinen kännykkä. Trainer kiiruhti vastaamaan ja juoksutti luurin vatsalihasliikkeitä lattialla tehneelle miehelle. Mies keskeytti liikesarjansa puhuakseen ja trainer auttoi pitämään lämpöä yllä nojaamalla miehen selkään ja painamalla häntä eteentaivutukseen. Kuinka kätevää treenata ja saada samalla sihteeripalvelut salin henkilökunnalta. Toisaalta säälin tyyppejä, jotka eivät pystyneet edes pikku treenin ajaksi irrottamaan itseään puhelinringistään.

Huomasin tilaisuuteni tulleen ja karkasin juoksumatolle. Siellä sainkin olla rauhassa treenini loppuun saakka. Hikoiluuni tyytyväisenä astelin pukuhuoneeseen. Koppien edessä päivysti lauma siivoojia. Avatessani kaappini ja alkaessani riisuutua, yksi heistä ryntäsi luokseni ja nosti sandaalit esiin kaapista. Yritin mahduttaa jalkaani muovikenkään, mutta totesin sen olevan auttamattoman pieni. Ehkä kokoa 36 kun oma jalkani oli kuitenkin numeroa 42.

Ayi hämmentyi.
– Anteeksi, mutta kenkä on liian pieni, sanon.
– Liian pieni?

Ayi otti sandaalin käteensä ja katsoi hämmästyneenä sen pohjaan. Sitten hän katsoi toista jalkaani, jonka varpaankärjet oli hädintuskin survottu pinkin lenkin alle.

– Odottakaa, hän sanoi ja kääntyi puhumaan muille siivoojille. Alkoi kiusallinen kuhina kun naiset supisivat, hämmästelivät kokoani ja säntäilivät ympäriinsä. Yksi heistä poistui huoneesta ja palasi kohta miesten pukuhuoneesta kädessään sininen tossu kokoa 39. Ilmeisesti isoin jalkine, mitä talosta löytyi. Ymmärsin, että minun ei haluttu menevän suihkuun ilman tossuja, joten yritin esittää kuin kenkä olisi suorastaan istunut jalkaani.

Viereiselle kopille asteli sama pyjamapukuinen nainen, joka äsken oli hikoillut vieressäni juoksumatolla. Pyjaman alta paljastui muovinen kokovartalohaalari. Kuin tuulipukukangasta. Ihmettelin rouvan asuyhdistelmää, mutta mikäs minä olin piukoissa sandaaleissani ketään arvostelemaan.

Ayi kulki edelläni suihkukopille ja väänsi hanan puolestani päälle. Mietin, olivatko rikkaat kiinalaiset todellakin niin avuttomia, etteivät he suihkua osanneet käynnistää ilman apulaista? Ayi odotti suihkusyvennyksen reunamalla. Sainkohan omin luvin sammuttaa suihkua? Yhtäkkiä huomasin huoneen vastakkaisella seinustalla pienen kopin. Käärin pyyhkeen ympärilleni ja lähdin ovea kohti. Ayi viittoi kohti oven vieressä olevaa mittaristoa, jossa selvästi luki + 58 astetta. Olisiko se voinut olla? Kurkkasin sisään – olin löytänyt saunan!

Istuin lauteelle tyytyväisenä ja nojasin seinään. Ohjetaulussa ilmoitettiin, että saunassa oli turvallista oleskella 15 minuuttia ja ajan seuraamiseksi seinällä oli tiimalasi. Heitin selälleni lauteelle ja nostin jalkani sivuseinää vasten. Ihanaa! Tunne jota ei voinut kuvailla. Sen tietävät vain toiset suomalaiset.

Rauhani oli lyhytaikainen, sillä Ayi ryntäsi paniikissa saunan ovelle ja ryhtyi räpsyttelemään valoja.
– Saunassa ei saa nukkua, hän hätisti.

Ayi ei rauhoittunut ennen kuin nousin istumaan. Samaan aikaan ovesta sisään tuli kumipukuinen nainen. Ja totta tosiaan, hän istui tuulipuvussaan saunassa ilmeisesti tavoitteinaan hikoilla mahdollisimman paljon. Nainen ei jaksanut vaivautua käyttämään tiimalasia. Hän käski omaa sauna-apulaistaan ilmoittamaan, kun 15 minuuttia oli täynnä.

Päätin luovuttaa ja lähteä takaisin suihkuun. Laskin pyyhkeeni hetkeksi suihkutilassa olevalle kaiteelle ja avasin päättäväisesti hanan aivan itse. Ayi ryntäsi paikalle kokeilemaan veden lämpötilaa ja keräsi väkisin suihkutteluni aikana kopin ulkopuolelle jättämäni pyyhkeen pois. Ayi seisoi uusi pyyheliina käsivarsillaan minua odottamassa. Menin pukuhuoneeseen ja niistin nenäni. Ayi otti paperin kädestäni ja vei sen nurkassa olevaan roskapönttöön. Riisuin sandaalit kuivatakseni jalkani. Ayi tempasi samantein jalkineeni talteen ja vei ne likoamaan pesuastiaan. Tuulipukunainen palasi kopilleen. Suihkua varten hän sentään oli kumiasunsa riisunut. Katselin hämmästyneenä salaa vilkuillen, kuinka tämä pikkuriikkinen nainen asetteli toppauksia alusvaatteisiinsa. En ollut koskaan ennen nähnyt moisia persauksien kohdalta täytettyjä alushousuja. Takapuoli push upit toppauksilla. Ayit ja toppatakapuoli katselivat julkeasti kun puin ylleni rintaliivejäni. Piruuttani kuljeskelin hiustenkuivaajan luo alusvaatteisillani. Tarjosin kauhisteltavaa oikein urakalla – siinä oli teille skandinaavista muotoilua!

Entä, jos kaikki eivät palaakaan kotiin?

Olemme tulleet ajoissa asemalle. Halunneet varmistaa kotimatkan jättämällä aikaa kaiken varalta. Rakentaneet levottomina lähdön hetkeä ja asetelleet varovasti sanojamme, etteivät lapset tajuaisi jättävänsä hyvästejä. Yrittäneet tehdä lähdön helpommaksi. Istuneet hiestä nihkeinä puisilla penkeillä odottamassa junaa.

Haluaisin vain puskea eteenpäin. Mutta meitä ei päästetä edes asemalaiturille. Shanghaihin menijät karsinoidaan ahtaaseen hallitilaan odottamaan. Porttien taakse, vartioitujen ovien ja kaiteiden väliin. Levottomana pakottaudun vielä kerran odottamaan. Löydän lapsille istumapaikan ja lasken tavarapaljouden jalkoihin. Hengitän tasaisesti, jokainen hetki kuitenkin lähempänä paluun toteutumista. Portit avataan vasta juuri ennen junan saapumista. Olen vihdoin matkalla kotiin.

Vielä alas jyrkät betoniportaat tungoksen läpi laiturille. Heitän putkikassin hihnan pääni yli. Kaappaan Marian unileluineen vaunuista kainalooni. Toisella kädelläni kohotan matkarattaita ilmaan ja lähden retuuttamaan kohtuutonta taakkaa porras kerrallaan tasapainoillen. Nyt mennään. Vartti aikaa junan lähtöön.

– Saatko ne matkalaukut ja Joonan?, tiukkaan Markukselta ja lähden painamaan määrätietoisesti kohti laituria. Haluan niin pois täältä. Juna on juuri sopivasti pysähtymässä.

~

Rauhoitun hetkeksi, tyytyväisenä löydettyäni suoraan oikeaan vaunuun. Rojautan lastenrattaat välikköön. Irrottaudun olkaa painavasta laukun hihnasta vaivalloisesti. Kohta tämä on ohi.

Markus kaivaa vaunun eteisessä esiin matkalippujamme. Virkailija seisoo käsi ojossa odottamassa. En näe poikaamme missään.

– Missä Joona on?, kysyn Mariaa edelleen olkaani vasten painaen.

Markus nostaa katsettaan vain pikaisesti. Jatkaa reppunsa penkomista ja vastaa liian kevyesti:

– Sun kanssahan se tuli.

– Eikä tullut!

Markus katsoo minua kuin tämä olisi jokin leikki. Luulee minun pelleilevän. Sillä hetkellä paniikki iskee.

– Pyysin sua huolehtimaan siitä. Oikeasti, eikö Joona tullut sun kanssa?, tivaan.

– En minä tiedä. Ainahan se lähtee sua vaan seuraamaan.

Maailman turhin väittely, hetkellä jolloin poika on kadonnut. Ryntään ulos vaunusta. Ihmisvilinässä kylmä pelko ottaa vallan. Seitsemän minuuttia junan lähtöön, miljoonakaupungista toiseen vaeltavat ihmiset. Viereisellä raiteella juna lähtövalmiina toiseen suuntaan. Miten minä hänet täältä löydän? Huudan epätoivoisesti ihmisjoukkoon pojan nimeä.

Ryntään junavirkailijan kimppuun. Näen, että hänellä on radiopuhelin, jolla voi kuuluttaa kaikki vartijat apuun etsimään. Kiihtyneellä kiinallani selitän, valitsen helpoimmat ja lyhyimmät sanat:

– Auttakaa minua. Poikani, 4-vuotias, ei ole täällä. Missä hän on?

Kaivan esiin kännykkäni ja näytän kuvaa Joonasta. Virkailija vilkaisee puhelintani, pitää sitten asentonsa ja lasittaa katseensa kohti oviaukkoa.

Katson järkyttyneenä koppalakkista nuorukaista, joka ulkoistaa itsensä tilanteesta. Aikooko hän selittää, ettei ymmärtänyt minua? En ehdi jäädä taistelemaan typeryyttä vastaan. Pakko järkeillä. Poika on joko junassa tai junan ulkopuolella.

– Mene sinä etsimään ulkopuolelta, minä käyn vaunut läpi, ohjaan Markusta.

Kurkin penkkien alle, huhuilen, jatkan eteenpäin. Miten voi olla, että yhtäkkiä kukaan ei ole nähnyt lasta, jota yleensä kaikki täällä tuijottavat?

~

Aika on loppumassa. Tajuan, että pian meidän on tehtävä valinta. Toisen on jäätävä junaan ja toisen asemalle. Keuhkoni puristuvat ahdistuksesta. Tungen paniikissa läpi vaunujen. Tuupin ohi laukkujaan nostelevien matkustajien. Haluan pois tieltäni nämä kiinalaiset. Typerät vartijat, käytävän tukkivan saattomatkalla olevan itkuisen mummon. Mitä helvettiä hänkin ulisee? Hänellähän on lapsi sylissään! Ettekö näe, että olen voimattomana, miljardin kiinalaisen sekaan lapseni kadottaneena?

Tilaa Kadotetut kasvot -kirja >>

Share Button